Kotimaa 31.3.1992 
 
 
  

Raimo Harjulan epäily kristinuskoa kohtaan, muka ainoana oikeana maailmankuvana ja tienä luomakunnan Herran yhteyteen, sai monet häkeltymään. Harva reagoi julkisesti.  

Tuo yksilöllinen mielenpurkaus ja sitä seurannut keskustelu paljasti samalla myös jotain muuta suomalaisen maailmankuvasta. Sitä tulkinnee Väinö Voutilaisen kommentti Kotimaassa 11.2. On ilmeistä, että Harjulan linjalla on vahva kannatus kirkossa.  

Kysymystä jumalakuvastamme ja sen ailahtelusta olisi pohdittava myös mahdollisten syiden kannalta, joiden annamme muovata arvojamme. Valitsemme monesti arvaamattomasti ajatustemme vaikuttajat. Eivät kokemukset ja uusi tieto yhdessä, vaan etenkin ne seikat, jotka puhuvat omaksi eduksemme maailmankuvassamme, ne me valitsemme mieluiten tueksi myös jumalakuvamme muuttumiselle.  

Uusi aika, New Age, lienee jo vanha ilmiö Suomessakin. Viime sukupolvesta yhä laajemmat piirit ovat uskoneet "toisin kuin kirkko". Tämäkään ei ole uutta. Ajoittainen epäilys kristinuskon sanoman vallankumouksellisuuteen nähden on jo vuosisatoja vaivannut kristittyjä.  

Moderni kristillinen lähetystyö, jonka määrällistä kulta-aikaa paraikaa elämme, käynnistyi antropologien syytösten saattelemana. Monet kristityt taas uskoivat Jumalan kykenevän hoitamaan asiansa "ilman meitäkin". Viime vuosien hyvinvointi on ollut omiaan heikentamään uskoamme Kristuksen seuraamisen merkityksestä. Moderni kristitty on ennen kaikkea humaani - jo itsessään.  

Yhdistyvässä Euroopassa lie joutavaa pohtia kysymystä edistyksellisyytemme juurista, puhumattakaan Juhani Forsbergin esittämästä uskonnon totuuskysymyksestä. Kristittyjen jumalakuva, "Armollinen Isä" on toki mielekäs piirre, mutta ei liene enää korrektia tuputtaa sitä nyt väkisin muillekin. Näin ajattelee yhä useampi. Valistunut Markku Pyysiäinen kaavailee lisäksi tunnustuksellisen uskonnonopetuksen poistamista tulevilta sukupolvilta. Käsitys ihmisen itsenäisyydestä muuttuu - koemme olevamme kypsiä jo lapsesta pitäen erittelemään uskonnollisuuden kentän elemettejä.  

Lännen huima etevämmyys tieteissä piti kristityt 300 vuotta vakaassa uskossa, että etumatka oli meidän jumalasuhteemme ansiota. Moderni humanismi, Japanin tieteellinen ja teknologinen herääminen sekä yksilöllinen kehityskykyisyys "pakanoiden" riveissä ovat horjuttaneet tätä uskoa. Lisäksi kun "pakanat" näyttävät monessa suhteessa jopa kristittyjä humaanimmilta, on ymmärrettävää, että Harjulan edustama kanta on jo kauan hiertänyt kristillisen lähetystyön linjoja. Riittää, kunhan pääsemme vuoropuheluun "pakanoiden" kanssa. Kokemukset kiehtovat.  

Mutta setviessämme vain kokemuksia, joita eri kulttuurien edustajilla on tuonpuoleisesta, olemme tuuliajolla. Kokemukset ovat hetkellisiä ja subjektiivisia. Vasta kokonaisuus, historiaan ja eri uskontojen ilmeisiin hedelmiin kytketty tarkastelu, pitää mielikuvituksemme kurissa. 

Miksi Harjula, Voutilainen Pyysiäinen tai "vuoden professori" Simo Parpola tai miksi koko "länsi" on olemukseltaan edelleen ylivoimaisen rationaalinen, vapaa ja luova - sellainen, että kansat haluavat sen uutta luovaan syliin? Miksi juuri länsi on ollut ihmiskunnan humaanin ja tieteellisen kehityksen veturi?  

Eurooppalainen antropologi nousee juuri "läntisten" keksintöjen siivin tutkiakseen Aasiaa ja Afrikkaa - harvoin toisin päin. Miksi juuri me kykenemme suvereenisti tekemään arviointimatkoja vieraiden uskontojen salaisuuksiin, ja palaamaan takaisin saarnastuoliimme... vai kykenemmekö mekään aina?  

Jos humaanisuudessamme miellymme vieraisiin uskontoihin, joutuuko ehkä jotain oleellista olemuksestamme, ajatusrakenteidemme perinnöstä ja juurista kansojen uskontojen vaihtopöydälle? Me - modernit eurooppalaiset - emme kuitenkaan itse näe olemuksemme ydintä. Emme myöskään kykene riemastumaan maailmankuvastamme, kuten Augustinus löytämästään uskosta? Kristinusko on ollut meille "aina" läsnä - se on kuin liian lähellä.  

Jean Paul Sartre arvioi olemustamme näin: "me kaikki olemme kristittyjä, tänäänkin. Radikaaleinkin epäusko on kristillistä ateismia. Se säilyttäã kielteisestä voimastaan huolimatta ne johtavat ajatuskuviot, joiden juuret ovat löydettävissä kristillisyyden vuosisadoista, joiden perillisiä me joka tapauksessa olemme."  

Paavali kohtasi Harjulan tavoin toisinuskovia, mutta hän näki tuoreen jumalasuhteensa selkeyden. Paavalin löytämä Jumala ei nimenomaan ollut osa luomakuntaa, ei myöskään käsin tehty. Uskonnollisten ateenalaisten rinnalla Paavali vaikuttaa "länsimaisen" rationaaliselta. Lisäksi, Lutherin mukaan, Jumala oli etevimmillekin kreikkalaisille, kuten Aristoteleelle, vain "luoduista irroitettu..., itsensä sisäpuolella luotuja mietiskelevä Jumala" - mutta kristittyjen Jumala lähestyi omaansa armahtaen.  

Harjula ihastui poppamiesten hapuiluun ja pinnistykseen löytää Jumala luomakunnasta - Paavali, vaikka olikin diplomaatti, sen sijaan ilmoitti heille tietämättömyyden aikojen päättyneen. Kaikkien oli tehtävä parannus ja uskottava Jeesukseen. Oleellinen ero uuden ja vanhan maailman välillä oli paradoksaalinen.  

Sovitus Jeesuksessa merkitsi ihmisen oman, jumalaiseen ylitilaan pyrkimisen turhentamista. Se merkitsi myös humaanisuuden leikkausta itse ansiona. Se oli palauttava todellisuuteen jokaisen itseriittoisuuden, joka oli paluuseen valmis.  

Lapsesta tuli kuninkaalle esikuva. Mutta kristitty oli vapaa oleelliseen.  

Vaikka Paavalin saama näky johtikin kristityt lähetystyöhön kaikkien uskontojen pariin todistamaan yhdestä ainoasta tiestä Jumalan luo, eivät nämä kuitenkaan kokeneet tuovansa inhimillisesti tietoa huipulta. Sen sijaan heidän Herransa oli kompastuskivi jokaiselle, joka koki olevansa itse huipulla, niin shamaanille kuin myös lähetyssaarnaajalle itselleen. Hän oli vain "heikoissa väkevä".  

Vaikka maailma onkin merkittävästi rakennettu vahvojen voimin, niin piileekö heikkouden paradoksissa sittenkin koko länsimaisen, herkän ja luovan rationaalisuuden ydin? Ajatus olisi humanistille kauhistus. Tämä ydin on samalla 

Kristillisen lähetystyön merkitys maailman kansoille on mittaamaton. Lallin perillisten, hurjien viikinkien kuten myös Namibian taipuminen demokratiaan ovat osaltaan sen hedelmiä. Modernin Aasian, lähinnã avainhenkilöiden avautuminen länsimaiseen ajatteluun ja kehityksen henkeen on sekin merkittävästi "läntisen maailmankuvan" ja juuri kymmenien tuhansien kristittyjen lähettien herättelevän työn tulosta. Kehitysapu on niin ikään saanut mallinsa ja pakotteensa brittiläheteiltä kuten William Careyltä 1800-luvun Intiasta. Kristittyjen sanelema on myös YK:n peruskirja.  

"Historian Jumala on kykenevä viemään suunnitelmansa päätökseen ilman meitä" -- näin Careytä toppuuteltiin. Mutta kukin sukupolvi, kussakin kansassa vuorollaan valinnee omat suorituksensa tässä suuressa näytelmässä. Kristityille on jostain syystä ollut tähän asti paljon merkittäviä paikkoja tarjolla. Emme voi tietää, miten Herramme soveltaa vanhurskauttaan pakanoihin, mutta oman tehtävämme me tiedämme. Miksi emme uskoisi elävään Kristukseen!  

Päiviö Latvus