Moderni teologia lähestyy humanismia, ja on filosofian tavoin kadottamassa ulottuvuuden nimeltä metafysiikka. Matkalla "uuteen uskoon" työkaluiksi riittävät aistit, "maalaisjärki" ja metodit. Luther ei olisi moista ajattelijaa teologiksi kelpuuttanut. "Mukavan papin" teologiassa arveluttaa myös historian kosketuksen heikkeneminen.
Syvenevä humaanisuus, pakanoiden länsimaistuminen ja näiden heräävä kyvykkyys tieteemme soveltajina ovat hämmentäneet modernin teologin. Hän arvioi poikkeavansa yhä harvemmilla alueilla ei-kristitystä. Myös Raamatun näennäiset ristiriitaisuudet heikentävät uskoa ilmoitukseen.
Lisäksi, "Jumala on edennyt luomistyössä hienosti - viime metreille - mutta sitten meni jotain vialle. Miksi tämä kärsimys ja pahuus... itse olisin luonut ongelmattoman maailman, sekä Platonin ja Konfutsen tavoin, hyvän yhteiskunnan".
Mutta jos nykyisestä olotilasta voitaisiin poistaa tietämättömyys, pahuus ja ahdistus, ajatusratamme muuttuisivat arvaamattomasti. Eläisimme keskellä Platonin demokratia-irvailua - "tyytyväisinä kuin koirat, jotka ruokitaan". Miksi kaipaisimme Jumalaa? Jos Hän vastaisi heti kun huudamme ja antaisi kaiken, mitä pyydämme - kauanko häntä kunnioittaisimme? Missä olisivat pyrkimyksemme ja suuret näkymme ilman ahdistusta? Me tarvitsemme kurittajaa - emme olisi todella kristittyjä vailla kilpailevia uskontoja ja pilkkaavaa ateistia. Ilman kommunismin uhkaa demokratiamme ei olisi nykyisellä tasolla. Mikä haastaisi meidät huimaan luovuuden kokemukseen vaikkapa lääketieteessä - ilman sairautta? Mitä me täällä ylipäätään tekisimme!
Suuret luomisteot eivät voi nousta paradoksin ulkopuolelta. Muutoin maalaisjärki olisi tuottanut niitä inflaatioon asti. Kierkegaard käsitteli ahdistuskysymystä aina suhteessa luovuuteen. Mitä luovempi yksilö on, sitä enemmän tämä kohtaa ahdistusta luovia tilanteita. Ahdistus on kuin älyn varjo. Koko ihmiselämä on yhtä jatkuvaa, etenkin oman minän luomisprosessia. Luova nero luo käymällä läpi ahdistuksen. Kierkegaardille juuri synti ja syyllisyys takovat esiin yksilöstä yksilön.
Juutalaisuus ja kristinusko ovat poikkeavia esimerkkejä uskosta, jossa syyllisyys on kohdattu rohkeasti. Löytyykö menestyksemme avaimeksi tieteen läpimurroissa juuri maailmankuvamme perisynteineen! Humanisteista muodostui renessanssin tieteille lähinnä riesa - paljon suurempi kuin Galileitä epäilleestä kirkosta.
Onko kristityn "hyvyys" ja etevyys silti vain kehityksen tulos? Akateemikko Georg H. v. Wright ei voi hyväksyä ajatusta kreikkalaisittain humanistisesta kristitystä - sillä "tullakseen kristityksi täytyy olla särjetty ihminen. Täytyy ensin nähdä ihmisen pienuus sen koko laajuudessa". Tässäkö etevyytemme geenit!
Tämänpuoleiseen keskittyminen ja yksin järkeen luottaminen on usein johtanut tieteen kehityksen pysähtymiseen. Antiikki jäi kirjaimellisesti odottamaan von Wrightin määrittelemää kristittyä, joka uskaltautui huimiin hypoteeseihin - varovaisena, rakastettuna Jumalan lapsena, ilman asenteita ja traditioita.
Rationaalisuutemme ei ole tulevaisuudessa selviö. Alkaessamme epäillä Raamatun ilmoitusta ajaudumme renessanssin humanistin osaan, joka pakeni ilmoituksen sijasta enteisiin ja taikuuteen. Näin aasialaisten maailmankuva on tullut lähemmäs eurooppalaista; uskontojen salaperäisyyden lisäksi luonnon käsittämättömyys valtaa meissä uudelleen alaa. Vaikka kiinalainen ajattelu tähtäsi tämänpuoleiseen, silti kiinalaista pelotti ja hän turvautui magiaan.
Kiinalainen joutui myöntämään kreikkalaisen humanistin tavoin, että "ihmiselle ei olisi