FILOSOFIA JA YHTEISÖN HENKI

"...filosofiamme eivät ole paljonkaan arvoisia. Mutta filosofioidemme vaikutus toimintoihimme ja elämäämme on usein tuhoisa," totesi Karl Popper. Ludwig Wittgensteinin mielestä filosofian tulisi sisällyksettömien sanontain sijasta poistaa varsinaiseen tietoon kytkeytyneet hämäryydet ja opettaa oikeaa kielenkäyttöä.

Popper näkee liiallisen kehitysoptimismin suurena utopiana ja arvioi utopian ja hautausmaan eroavan vain siinä, että utopiassa sentään tapahtuu jotain. Epäterveen filosofian kanssa samaan kategoriaan on luettava myös luonnontieteen edustajien lausunnot alueesta, joka ei ole heidän omaansa. Vaikka optimismi ja perityt henkiset lahjat ovat tiedemiehen tärkeimpiä ominaisuuksia osoittautuvat ne yliarvostettuina lopulta hänelle ansaksi.

Mutta olisiko myös kristinuskon ainutlaatuisuutta todistamaan pyrkivän insinöörin ajatuksiin suhtauduttava yhtä kriittisesti? Kyllä! Kristitty on tottunut kritiikkiin - hän tuntee rajallisuutensa. Länsimaisen ajattelun terve kriittisyys on itse asiassa oleellisesti rakentunut juuri kristinuskon ja sen paradoksaalisuuden ansiosta.

Dosentti Kari Enqvist on ratsastanut tieteen edistyksellä teoreettisessa fysiikassa. Tiedettä popularisoidessaan hän on samalla humalluttanut yleisön väitteillään Jumalan tarpeettomuudesta. Stephen Hawkingin visiot ja ajatus suuresta yhtenäisteoriasta, sähkön, magnetismin ja erilaisten muiden vetovoimien yhteisestä taustasta, ovat siivittäneet Enqvistin ajatuksia. Jos verrataan Enqvistin perusteettomien lausumien vaikutuksen vaarallisuutta taitamattoman apologeetan esiin tuomien väitteiden mahdollisiin negatiivisiin seurauksiin, ovat edelliset huomattavasti vakavampia.

Ateistiksi itseään nimittävä, Jumalan olemassaolon teksteillään turhentava fyysikko tai filosofi yrittää ensinnäkin mahdotonta. Kun hän yrittää todistaa, ettei tällä huiman rikkaalla luomuksella olisi ihmisymmärryksenkin kannalta mielekästä Luojaa, hän ei ajattele, miten psyykemme tai ymmärryksemme kestäisi Hänen kohtaamistaan! Lisäksi, ajattelumme ja olemuksemme olisi täydellisesti toista, jos Hänet ilman paradokseja - varmuudella - tiedostaisimme.

Fyysikot ovat joutuneet 1900-luvulla kyllä hyväksymään omiin teorioihinsa komponentin nimeltä paradoksi, kuten esim. kvanttifysiikan komplementaarisuus - mutta muutamat heistä, kuten Enqvist, sulkevat kokonaiskuvasta pois - Jumalaan liittyen - sen osan, jota eivät ymmärrä, mutta jonka puolesta monet ilmeiset viitteet puhuvat! Fysiikan teorioiden kannalta tällainen "rationalismi" on merkinnyt - suurten läpimurtojen yhteydessä - kehityksen pysähtymistä. Mm. Ranskan tieteen kehityksen pysähtyminen 1800-luvulla on osoitus tästä.

Apologeetta sen sijaan nostaa nämä ilmeiset, kristinuskon ainutlaatuisuuden puolesta puhuvat viitteet esiin kulttuurimme ja tieteemme historiasta ja pyrkii osoittamaan ne faktoiksi. Kun agnostikko häiriintyy paradokseista, apologeetta hyödyntää niitä - suuriin fysiikan läpimurtoihin kyenneiden - Enqvistiä edeltäneiden, ja hänen yhä arvostamien - tiedemiesten tavoin. Michael Faraday oli yksi näistä voittoisista neroista.

Voitokas ymmärryksemme on sidoksissa poikkeavaan minä- ja maailmankuvaamme - uskoon persoonallisesta Luojasta, myönsi ateisti, Kiinan tieteen historioitsija, Joseph Needham. Needham toki lisäsi, että "tiede" on todennut näiden miesten, kuten Keplerin tai Newtonin Jumalan tosin vain metaforaksi. Needham sysäsi tiedostostaan ulos tällä lisäyksellä oleellisen osan totuutta - mutta niinpä hän onkin tavoittanut vain pienen osa-alueen länsimaisen kristillisen kulttuurin tuottamista - tähänastisille tieteen läpimurroille tuiki tärkeistä - edellytyksistä.

Rationaalisuus ei ole yksiselitteistä. Miksi juuri monoteistit ovat tehneet nämä läpimurrot - eivät kiinalaiset! Platon arvioi kaikessa olevaisessa olevan palasen siitä, mistä se oli peräisin. Onko juuri omassa rationaalisuudessamme jotain sen todellisuuden ytimestä, jonka ymmärtämiseen vain me olemme kyenneet luotsaamaan ihmiskunnan!

Protestanttinen rationaalisuus on yksi niistä elementeistä, jonka juurien ja syntyprosessin korostamisessa apologeetta on mitä ilmeisimmin lähempänä totuutta kuin yksin omaan järkeen tukeutuva fyysikko. Uskalluksella paradokseja kohtaava kristitty apologeetta ja tiedemies ovat - olemukseltaan - kaikista ei-kristillisten kulttuurien edustajista vahvasti poikkeavia.

Mutta myös länsimainen "ateistinen" fyysikko tai filosofi on olemukseltaan ja ajatusradoiltaan yhä suuresti kristillisen maailmankuvan muovaama - vaikka hän päätyykin poikkeavien virikkeittensä vaikutuksesta agnostikon maailmankuvaan. Hänen ajatustottumuksensa ovat kaukana perinteisestä aasialaisesta ajattelusta ja näkökulmista - hän ei vain sitä itse näin koe. Lännen kanssa käymänsä kaupankäynnin ja tieteellisen yhteistyön vaikutuksesta myös aasialainen ajattelu on hitaasti lähentymässä länsimaisia, kristillisen maailmankuvan muovaamia ajatustottumuksia. Pari menestynyttä japanilaista fyysikkoa oli jo vuosisata sitten seuraamassa eurooppalaisten kokeita.

Mutta mistä kehitysoptimismi sitten nousee?

Kehitysopitimismin esiintymisen kannalta on kuvaavaa, että se oli voimakkaimmillaan juuri Ranskassa - perustuen 1700-luvun lopun matemaatikoiden ja filosofien teorioihin. Ranskan älyköt kokivat ihmiskunnan astuneen "positiiviseen vaiheeseen" jolloin ihminen tunsi olevaisen jo niin hyvin, että hän voi rajoittua tutkimaan vain kaikkea aistiperäistä - ja unohtaa tuonpuoleisen. Insinööri Auguste Comte muotoili näistä virikkeistä sitten kuuluisan positivisminsa. Metafysiikka ja kristinusko kuuluivat menneeseen. Jeesus nähtiin nyt "alkuperäisen, deistisen kristinuskon" profeettana, jonka opeista tuli vain kehittää autonominen etiikan kokoelma. Kaikki tämä innoitti 50 vuotta myöhemmin saksalaisia, kuten Feuerbachia ja David Straussia "löytöihinsä" ja Raamatun kritiikittömään kritiikkiin. Nyt Engels ihastui Feuerbachin oppiin ihmisestä ja jätti pietismin. Ihmiskeskeisyys ylsi huippuunsa Comten perustamassa humaanisuususkossa.

On huomattava, että tämän ateistisen prosessin käynnistäneet 1700-luvun ranskalaiset olivat useimmat hyvinvoivien, syvällisesti kristillisten kotien kasvatteja. Näiden nerojen omassa elämässään ilmeisesti kokeman rakkauden ja humaanisuuden rinnalla kasvoi myös terve itsetunto ja näin kokemus järjen käyttökelpoisuudesta sai heidät valtoihinsa. Järjelle perustettiin kirjaimellisesti temppeleitä. Helvetius tunsi nyt ihmisen olemuksen yhtä hyvin kuin Newton avaruuden. Neroja voitiin täst'edes luoda kasvatuksen avulla tarpeen mukaan.

Kuten dosentti Enqvist ja lukuisat muut "valveutuneet" länsimaissa tänään, myös ranskalaiset uskoivat ja pyrkivät 1700-luvulla vakuuttavaan rationaalisuuteen. Tällainen kehitysoptimismi syntyy usein juuri omien positiivisten elämänkokemusten sekä tieteen voimakkaan kehityksen ja hyvinvoinnin innoittamana. Suuret löydöt sokaisevat seuraavan sukupolven - harvemmin itse löytäjän. Newtonissa tämä toteutui tosin myös löytäjän suhteen. Ranskalaiset humaltuivat Newtonista ja heistä tuli newtonisteja - mutta ilman Newtonin Jumalaa. Aiemmin Descartesia seurannut Ranska kiinnostui nyt Newtonin fysiikasta ja tämän myötä myös kokeellisesta tieteestä. Näin Laplacen Ranska otti tuntumaa induktiiviseen ja empiiriseen linjaan vasta 1750 luvusta lähtien.

Condillac oli prosessin käynnistäjä. Kehitys oli nopea, ja ranskalaisille kaikki ajatukset olivat pian vain muunnettuja aistielämyksiä. Tieteen kehitys oli heille nyt vain tekninen kysymys. Descartesin matemaattisen kova rationalismi oli saanut vertaisensa seuralaisen - nyt varmasta, aistien ohjaamasta totuuden kartoittamisesta. Koska ilmiöiden käyttäytymisen analysointi paljastaa luonnon lait, Condillac suorastaan varoitti kaikista ilmiöiden alkusyiden tutkimisesta. Aistit ovat ainoat apuvälineemme - niiden antaman kuvan "tuolta puolen me emme käsitä mitään".

Tämä sokea ihastuminen ja sen tukema järjenpalvonta muodostivat ranskalaisten oppineiden ajatusradoille vuosikymmenien siteen. Ranskalaisten osalta empirismiin astuminen merkitsi jäykistymistä, jossa Comten positivismi on yksi pisimmälle johtaneita seuraamuksia. Britit sen sijaan kehittivät, onnistuneesti, ja jälleen edeltäjinä, yhä edelleen tieteenfilosofiaansa.

Laplacen aikakausi oli kohtaava fysiikassa lopullisen esteen - ja 1810 annettu arvio on alistunut: "Analyysimme voima oli käytännössä loppuun kulutettu". Kun Fourier sitten esitti analyyttisen teoriansa lämmön käyttäytymisestä, sai se vuosiksi jyrkän vastustuksen Laplacelta ja hänen ryhmältään. Sitä ei yksinkertaisesti ymmärretty. Samoin kävi Fresnelin teorialle valon luonteesta.

Huolimatta Helvetiuksen lupauksista nerojen kasvun suhteen, Ranskan tieteen kehitys kääntyi päinvastaiseen suuntaan. Se taantui. Ranska menetti vuosikymmeniksi johtoasemansa 1800-luvun alussa Britannialle. On kuvaavaa, että vain ne ranskalaiset tiedemiehet - kuten Ampére tai Fresnel ja Fourier, joiden linjaa teoriakehityksessä vastustettiin - vain he kykenivät olemaan mukana ja edistämään brittien tiedettä.

Juuri näiden ranskalaisten maailmankuva sisälsi vielä metafyysisen aspektin, ja kaksi siihen sisältyvää tärkeätä napaa; minän ja Jumalan, jotka Ranskan tiedeyhteisö oli hylännyt. Brittifyysikoiden, kuten Faradayn, Kelvinin ja Maxwellin työ loi vihdoin perustan modernin tieteen ja ydinfysiikan synnylle. Kuvaavaa on, että myös ja erityisesti he toivat uskonsa Jeesuksen jumaluuteen vahvasti esille.

Myös Maxwellin ryhmän läpimurto puhuu Needhamin huomion puolesta. Ranskalaisten aistiperäisyyteen rajautunutta tieteellistä ajattelua ja sen seurauksia on nyt syytä verrata kiinalaisten rajoittuneeseen maailmankuvaan heidän tieteen kehityksen pysähtymiseen 2000 vuotta sitten. Kiinalainen myönsi ranskalaisen tavoin, ettei aistien tuolta puolen ole saatavissa mitään tietoa.

Kiinalainen joutui myöntämään kreikkalaisen humanistin tavoin, että "ihmiselle ei olisi mahdollista päästä ymmärtämään luomakunnan perimmäisiä salaisuuksia... Kiina ei ole löytänyt tieteellistä menetelmää, koska kiinalainen ajatus lähti mielestä - omasta mielestä". Needham paljastaa: "Ei niin etteikö kiinalaisten luomakunnassa olisi ollut järjestystä, mutta se ei ollut heille järjellisen eikä olevaisen persoonan valmistama." Needham tulkitsee, "etteivät kiinalaiset uskoneet ihmisen voivan käsittää vajavuudessaan jumalallisia, aiemmin määrättyjä lakeja".

"Jos Luoja on olemassa (ollen yksi näistä olennoista), hän ei ole voinut luoda olentojen kaikkeutta. Kaikki olennot ovat itsensä esineellistymiä. Ei ole mitään, mikä ei olisi itse itsensä luoma, eikä mikään riipu mistään toisesta. Luomisella ei ole herraa. Tämä on aivan normaalitila maailmankaikkeudessa." 1000-luvun ajattelija sanoi saman entistä selvemmin: "Onko kukaan koskaan kuullut Taivaan puhuvan?" "Neljä vuodenaikaa tulevat kukin ajallaan ja laskematon määrä olentoja syntyy ja kasvaa; sanooko Taivas mitään?" Eikö tässä ole paljon samaa kuin oman aikamme humanistien tai Ranskan 1700 / 1800-luvun vaihteen älykköjen ajattelussa!

Humanismi ja protestanttinen rationaalisuus

Kiinan ja Ranskan esimerkkien lisäksi myös ihmisjärkeä yhä miltei jumaloiva humanismi ja sen mahdolliset hedelmät on aika ajoin syytä tuoda vertailtavaksi protestanttisuuden kanssa. Kuuluisan protestanttisen rationaalisuutemme kehitys on ollut ainutlaatuinen prosessi ihmiskunnan historiassa. Italian renessanssin kuuluisa humaanisuus sitä vastoin muodostui uuden ajan tieteen synnyn jarruksi - ei niinkään 1600-luvun kirkko.

Rationaalisuutemme ei ole tulevaisuudessa selviö. Alkaessamme epäillä Raamatun ilmoitusta ajaudumme renessanssin humanistin osaan, joka pakeni ilmoituksen sijasta enteisiin ja taikuuteen. Näin aasialaisten maailmankuva on tullut lähemmäs eurooppalaista; uskontojen salaperäisyyden lisäksi luonnon käsittämättömyys valtaa meissä uudelleen alaa. Vaikka kiinalainen ajattelu tähtäsi tämänpuoleiseen, silti kiinalaista pelotti ja hän on turvautunut magiaan aina tähän päivään asti.

Tämänpuoleiseen keskittyminen ja yksin järkeen luottaminen on siis usein johtanut tieteen kehityksen pysähtymiseen. Mutta onko luonnontieteissä menestyneiden kristittyjen "hyvyys" ja etevyys vuorostaan vain kehityksen ja valistuksen hedelmä? Akateemikko Georg H. v. Wright ei voi hyväksyä ajatusta kreikkalaisittain humanistisesta kristitystä - sillä "tullakseen kristityksi täytyy olla särjetty ihminen. Täytyy ensin nähdä ihmisen pienuus sen koko laajuudessa". Antiikki jäi kirjaimellisesti odottamaan von Wrightin määrittelemää kristittyä, joka uskaltautui huimiin hypoteeseihin - varovaisena, rajansa tuntevana, mutta rakastettuna Jumalan lapsena, ilman asenteita ja traditioita, Herransa antamaan lupaukseen, kaikkinaisesta avusta luottaen. Tässäkö etevyytemme geenit!

Päiviö Latvus

Fysiikan opiskelijoille suosittelen luettavaksi:

Päiviö Latvus: Faradayn, Kelvinin ja Maxwellin löytämä uusi todellisuus,

Askel mekaanisesta maailmankuvasta dynaamiseen

TKK:n Sähkömagnetiikan laboratorion julkaisu SF 18 /1995